Asunto ja auto – olenko nyt oikeasti aikuinen?

Muutama viikko sitten tapahtui jotain, jota en uskonut tapahtuvan vielä pitkään aikaan. Ostimme auton! Keltaisen, söpön pienen Minin. Asiat tapahtuivat hirveän nopeasti (toisin kuin vaikkapa asunnon etsimisen suhteen), ja pian olimmekin jo eräänä lauantai-iltana Onnibussissa matkalla kohti Tamperetta, josta ajoimme takaisin kotiin hulvattoman näköisellä autollamme.

Olen tähän asti aina ajatellut, että eihän sitä pääkaupunkiseudulla tarvitse autoa. Julkisilla ja pyörällä pääsee sinne minne on tarvettakin päästä. Mutta entä sitten, kun Ikeasta pitäisi hakea matto tai Bauhausista hyllylevy? Jos haluaisi päästä hiihtämään helposti? Entä jos haluaisi ostaa kaupasta kerralla ison satsin ruokaa? Kaikki nämä hoituu niin paljon helpommin autolla. 

IMG_1825

En sano, etteikö busseilla pääsisi rautakauppaan tai pyörän päällä kuljetettua ruokaostoksia, mutta autolla ne hoituvat vain paljon kivuttomammin ja aikaa jää muuhunkin. (Nimimerkillä eräästä 7 tunnin Bauhaus-reissusta oppineena…)

Ja mikä parasta tässä hankinnassa on se, että olen päässyt hyvinkin kivuttomasti eroon pienoisesta autokammosta, joka minua on viimeiset 10 vuotta vaivannut. Nyt kun auto on oma, olen uskaltanut lähteä ajamaan sillä ihan eri tavalla kuin laina-autoilla, joissa vaikkapa sähköinen käsijarru voi mennä päälle kesken lähdön. (Tästäkin on kokemusta.)

Asuntolainan lisäksi siis toinen aikuisuuden merkki lyöty otsaan.