Mitä jos tänä vuonna lupaisimme itsellemme etsiä lapsuuden iloja?

Pienenä tyttönä ruiskin serkkuni kanssa lääkeruiskulla saunan kattoon vettä. Olimme sademetsässä. Vesihöyry vei meidät eksoottiseen paikkaan, jonnekin kauas pois. Rakensimme metsässä majaa, kunnes yhtäkkiä maailma kääntyi ympäri ja muutti kaiken ympäriltämme. Olimme varmoja, että avaruusolennot olivat hyökänneet lähimetsäämme. Kesäisin uimme monta tuntia pienellä uimarannalla ja söimme eväitä laiturilla. Kuvittelimme millaisia olemme isoina. Toivoimme pääsyä aikuisten maailmaan. Ovet auki kaikkialle.

Nyt kun istun tietokoneen edessä, niin sanotusti aikuisena, kaipaan takaisin lapsuuteen. Kaipaan sitä elämäniloa, jonka joskus omistin. Haluan takaisin huolettomuuteen, päiviin, jolloin ei tarvinnut murehtia ja huolehtia. Maailmassa olisi paljon enemmän hyvää, jos pystyisimme jättämään itseemme edes osan siitä viisivuotiaasta itsestämme, joka joskus olimme.

Valitettavasti tämä viisivuotias jää usein velvollisuuksien varjoon.

Meidät opetetaan jo hyvin nuorina huolehtimaan itsestämme, koulutavaroistamme, pikkuveljestä ja kotitöistä. Meille luodaan paineita olla jotain suurta. Mutta unohdetaan juuri ne tärkeimmät asiat, joita näin aikuisina kaipaamme; uteliaisuus, huolettomuus ja aito halu elää, nauttien joka päivästä.

Pienenä pyöräilimme serkkuni kanssa pitkin metsiä. Lähdimme seikkailemaan kaikkein pienimmillekin poluille. Monesti eksyimme, mutta löysimme aina kotiin. Välillä pysähdyimme juoksemaan elokuiseen viljapeltoon, välillä tutkimaan muurahaisten vaellusta. Meillä ei ollut kiire. Näimme monia jännittäviä asioita, kuulimme lintujen laulua ja haistelimme metsien raikasta tuoksua. Nykyisin liian usein lähden lenkille kuulokkeet päässä, juoksen saman tutun reitin ja palaan kotiin.

Haluaisin takaisin lapsuuden rohkeuden ja päättäväisyyden. Lapsena emme pohtineet turhaan, puntaroineet eri vaihtoehtojen välillä ja lopulta päätyneet jäämään kotiin, koska on jo liian myöhäistä. Ei, me vaan teimme asioita. Jos teki mieli hyppiä, niin me hypimme. Lauloimme vaikka keskellä katua jos laulatti. Nykyisin pohdin aivan liikaa, mutta yritän koko ajan löytää itsestäni sitä lasta, joka päätti yhtäkkiä leipoa maailman parhaimman tiikerikakun.

Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan. -Muumipappa

Lapsena ollaan myös kaikkien kavereita. Niin sukulaisten, naapureiden, kuin tuntemattomien vastaantulijoidenkin. Piirtelin piirrustuksia, joita äiti sitten lähetteli haluamilleni ihmisille. Kaikki olivat tasavertaisia. Jossain vaiheessa mieleeni kasvoi epäilys.Toisilla on enemmän rahaa, hienompia vaatteita ja etelänmatkoja. Ihmiset vihaavat toisiaan, kilpailevat ja tavoittelevat omaa etuaan. Haluaisin takaisin lasten maailmaan, jossa materia ei hallinut käyttäytymistämme ja ajatusmaailmaamme, vaan pystyimme nauttimaan aidosti toistemme seurasta. Ilman kateellisuutta ja katkeruutta.

Uudenvuoden vaihtuessa monissa lehdissä luvataan keinoja kohti parempaa elämää. Minäkin voisin luvata jotain itselleni. Lupaan etsiä itsestäni lapsuuden iloja. Lupaan olla pohtimatta liikaa, toimia spontaanisti. Syödä jäätelöannoksia, joiden päällä on purkillinen nomparelleja. Tutustua ennakkoluulottomasti ihmisiin. Kikattaa kavereiden kanssa taskulampun valossa. Itkeä kun tuntuu siltä ja iloita ilman aihetta. Luulen että pärjään ensi vuoden näillä ohjeilla ja voin heittää naistenlehtien höpölöpödieettiohjeet roskiin.