Hiihtämisen lyhyt oppimäärä – eli miksi kaupunkihiihto tappaa liikunnan ilon

Kävin torstaina hiihtämässä Leppävaaran urheilupuistossa, ja tästä mieleen painuneesta kokemuksesta intoutuneena päätin kirjoittaa liioitellun, mutta täysin totta olevan postauksen siitä, miten lomahiihtäminen eroaa arkisivakoinnista.

Alustuksena kerrottakoon, että olen viimeisten vuosien aikana oppinut pitämään hiihtämisestä. Jopa nauttimaan siitä. Hiihdettyä onkin tullut niin Lapissa kuin Norjan hiihtokeskuksessa – ja nämä kaikki kerrat ovat olleet niitä positiivisia hiihtokertoja. Pääkaupunkiseudulla hiihtäminen puolestaan pyyhkii nämä positiiviset muistot pois kertaheitolla.

Lomahiihto = paras hiihto

Lomahiihtokokemuksena ulottuu lähinnä Tahkoon, Luostoon, Hämeenlinnaan, Kolille, Naantaliin ja Norjan Geiloon. Yksi melko oleellinen seikka näissä kaikissa paikoissa on ollut lumi ja latujen määrä. Latuja löytyy kymmeniä kilometrejä mitä erilaisimmissa latuprofiileissa. Ladut ovat hyvin kunnostettuja ja hyvin merkittyjä. Vaikka hiihtäjiä olisi enemmänkin, kaikille löytyy omaa tilaa.

Lomahiihdon ehdottomasti parhaita puolia ovatkin hiihtolenkkien pituus, rauhallinen tahti ja tauot. Hiihtää voi päivän aikana useita kymmeniä kilometrejä maisemia ihaillen, ja välillä voi piipahtaa latukahvilassa kaakaolla tai paistaa laavulla makkaraa. Tämä ei tarkoita, etteikö hiihtää voisi kovaa. Kyllä sitä voi lomallakin painella menemään, mutta vauhti on kiinni täysin itsestä, toisin kuin kaupungissa, josta saatte kohta lukea.

Tulos: Monta kymmentä hiihtokilometriä, hyvä ja rentoutunut mieli. Jos olet tähän asti luullut vihaavasi hiihtämistä, kannattaa tiedostaa, että lomahiihto eroaa täysin kouluaikaisista muistoistasi.

Mutta mitä tulee siihen, kun työpäivän jälkeen haluaa käydä hieman hiihtämässä. Traumat. Se on vastaus. Tässä vaiheessa hiihtäminen merkitsee sinulle ihanaa talviharrastusta, mutta hymy hyytyy taatusti, kun lähestyt pääkaupunkiseudun latuja. (Samanlaisia kokemuksia on useista paikoista).

Kaupunkihiihtäminen ei ole ihmisten hommaa

Ensimmäinen vaihe on ajaa ympäri täpötäynnä olevaa parkkipaikkaa ja huomata, että ladulla on ilmeisesti pari muutakin sivakoijaa. Tämä realisoituu viimeistään siinä vaiheessa, kun lähestyt latua.

Satoja hiihtäjiä aina lapsista oman elämänsä Iivo Niskasiin painaa menemään henki hieverissä. Kaikki nämä ihmiset painelevat kahden kilometrin latua ympäri toisiaan ohitellen pienempien hiihtäjien jäädessä jalkoihin. Vaikka kuinka hiihtäisit verenmaku suussa, aina joku urheiluseuran vaatteet omaava hengittää niskaan. Siitä on hupi kaukana.

Siinä vaiheessa, kun olet keskellä ylämäkeä keuhkot tulessa yrittäen päästä mahdollisimman nopeasti pois himohiihtäjien alta, sinulle huikataan suksien voitelusta. ”Paremmalla voitelulla pääsisi paremmin ylös.” Ai kiitos, enpä itse tätä olisikaan huomannut. Kolme tuskallista kierrosta hiihdettyäsi päätät luovuttaa.

Tulos: Ärsyyntynyt mieli, karrelle palaneet keuhkot ja muutama surullinen hiihtokilometri.

Voisin luvata hiihtäväni ainoastaan lomilla, mutta tiedän, että tämä lupaus ei tule pitämään. Koska jonain heikkona hetkenä sorrun kuitenkin taas antamaan kaupunkihiihdolle mahdollisuuden.