Jos miehet olisivat raskaana…

… ja joutuisivat kärsimään aamusta iltaan jatkuvasta pahoinvoinnista, päänsärystä ja kaiken energian vievän väsymyksestä, voisin vaikka vannoa, että lääke näihin vaivoihiin olisi keksitty jo ajat sitten. 

Monille (ei raskaana oleville) nousee raskausajasta puhuttaessa ensimäisenä mieleen mieliteot, mutta harvemmin puhutaan niistä tuntemuksista, kun mehu ja omena ovat ainoita asioita, joita tekee mieli syödä. Siitä, että koko ajan on pakko syödä, ettei pökerry tai puklaa työpöydälle tai bussiin, mutta silti mitään ei periaatteessa tee mieli. Siitä, että kaikki maistuu tunkkaiselle aina hanavettä ja omaa hengitystä myöten. Ja etenkin se, ettei tee mieli kahvia ja suklaata, mikä on mielestäni yksi huolestuttavimmista ilmiöitä missä tahansa elämäntilanteessa.

Neuvolassa minulle on sanottu useaan otteeseen, että kyllä se menee ohi, se on nyt vain tämä yksi vaihe elämässä. Siinä meni ensimmäinen kolmannes…sitten tuli neljä kuukautta täyteen… ja kohta lähentelee viidettä. Koskas sen pitikään mennä ohi? Kun on elänyt yli neljä kuukautta jatkuvan krapulan kanssa, neuvolatädin ”yritä nauttia jokaisesta päivästä” -lauseet eivät oikein lohduta. 

”On ollut kova paikka huomata, ettei kykene samoihin asioihin kuin ennen”

Ja kuten edellisestä kappaleesta voi päätellä, en voi sanoa nauttineeni raskausajasta, vaikka se onkin ehkä jollain tapaa väärin sanoa. On ollut kova paikka huomata, ettei todellakaan kykene samanlaisiin asioihin kuin ennen. Ennen raskautta pystyi viuhtomaan aamusta iltaan töiden lisäksi ties missä harrastuksissa, mutta tällä hetkellä pelkkä työpaikalle rahtautuminen voi tuntua mitalin arvoiselta suoritukselta.

Joinain päivinä kun olo tuntuu siedettävältä ja innostut siivoamaan tai käymään salilla, tästä innostuksesta joudut maksamaan kaksin verroin takaisin seuraavana päivänä.

Vaikeinta asian ymmärtämisessä ja siihen suhtautumisessa on ollut se, että raskaus ei  vielä näy kovinkaan hyvin ulospäin. Ulkoisesti kaikki on siis samoin kuin ennen, mutta muuten mikään ei ole lähimainkaan kuin ennen. Seuraava askel on hyväksyä se, ettei vaan yksinkertaisesti kykene juoksemaan yhtä pitkiä matkoja kuin ennen, ei kykene työpäivän jälkeisiin siivousprojekteihin tai päiväunettomiin arkipäiviin. Nyt ei ole pakko suorittaa ihmetekoja, sillä ihmisen kasvatus on jo itsessään melkoinen projekti, vai mitä?