Vuosi 2009, kesätapahtuma ja monta onnekasta sattumaa – miten meistä tuli me?

Heinäkuun kolmantena lauantaina oli eräänlainen merkkipäivä parisuhteessamme; ensitapaamisestamme tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta. Ajattelin kertoa tästä tapahtumasta muutamastakin eri syystä. Ensinnäkin kymmenen vuotta on mielestäni erittäin pitkä ajanjakso 28-vuotiaan ihmisen elämässä. Toisekseen hienoa tässä kohtaamisessa mielestäni on se, että siihen ei liity Tinderiä tai baareja, vaan suomalainen kesätapahtuma ja monta onnekasta sattumaa, jotka ovat johtaneet pisteeseen jossa olemme nyt. Eli yhdeksän vuoden parisuhteeseen, yhteiseen asuntolainaan ja toivottavasti mahdollisimman pian syntyvään lapseen (ei sillä, että näin kaksi päivää ennen laskettua aikaa alkaisi olla hieman tukalaa…)

Hieman oiottuna tarinamme menee jotakuinkin näin. Kaikki lähti siitä, kun lähdin kaverini kanssa viettämään kesäpäivää lähellä lapsuudenkotiani sijaitsevaan jokakesäiseen soutelutapahtumaan. Päivä alkoi olla jo pitkällä ja markkinakojut ryhtyivät sulkemaan oviaan, kun aloimme pohtia 18-vuotiaille tyypillisellä asenteella mahdolliseen ”menomestaan” lähtemistä.

Yhtäkkiä siinä rannalla istuskellessamme ohitsemme kulki poika-, vai pitäisikö sanoa miesjoukko, josta huikattiin tyttökaksikolle kutsu paistamaan makkaraa rannalla sijaitsevaan kotaan. Sen suuremmin miettimättä lähdimme viettämään joukon kanssa iltaa, saunomaan, uimaan ja paistamaan sitä kuuluisaa makkaraa. (Muistan vieläkin kuinka järkyttyneitä olimme seurueen iästä; suurin osa heistä oli meitä juuri täysikäisiä tyttöjä neljästä kahdeksaan vuoteen vanhempia. Siinä kontekstissa siis lähes ikäloppuja :D) Ilta venyi aamutunneille, ja kotiin saavuin vain muutama tunti ennen sunnuntaiaamuna alkanutta työvuoroani paikallisessa kaupassa.

Souteluissa jälleen seuraavana vuonna, 2010.

Illan aikana emme vaihtaneet numeroita, saati sitten toistemme koko nimiä, mikä tuntuu nykyisessä somemaailmassa melko kummalliselta vedolta. Kaikki olisi voinut päättyä tähän, mutta seuraavaksi mukaan astui sattuma.

Vaikka emme myöhemmin muistaneetkaan yhdenkään seurueen jäsenen koko nimeä, mieleemme muistui syksyn mittaan eräs kouluprojekti, josta pojat olivat puhuneet. Muistimme projektin ryhmän nimen, ja tämän googletettuamme saimme tietoomme joukon nimiä, joista osan muistelimme olleen rannalla tuona kyseisenä kesäviikonloppuna. Päätimme rohkaistua ja ottaa sattumanvaraisesti heihin yhteyttä, mikä johti lopulta moneen hauskaan illanviettoon.

Noin kymmenen kuukautta soutelutapahtuman jälkeen aloimme jostain käsittämättömästä syystä lähetellä ”Teemu Selänteen silmät omaavan henkilön” kanssa toisillemme kirjeitä. Kyllä, käsin paperille kirjoitettuja kirjeitä, jotka lähetetään toiselle Postin kautta. Kirjeiden kirjoittelu johti Korkeasaari (kyllä, luit taas kerran oikein) -retkeen, ja tällä reissulla ollaan edelleen.

Kuvassa kuuluisa sauna ja kota.

Tämän luettuasi saatat nyt ymmärtää, miksi alan nauramaan joka kerta, kun joku kysyy missä olemme tavanneet. Kaikkien sattumusten lisäksi jollain tavalla hupaisaa tästä tekee se, että löysin elämäni ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) poikaystäväni reilu kilometrin päästä lapsuudenkodistani. Samaan sattumusten sarjaan osuu myös se, että lapsemme ensimmäiseksi lasketuksi ajaksi määrättiin juuri tuo meidän kyseinen 10-vuotispäivä. (Valitettavasti hän ei halunnut poistua yksiöstään juhlistamaan kyseistä päivää, vaan on päättänyt pysyä piilossa hamaan tappiin saakka.)

Halusin kertoa tämän tarinan, sillä se todistaa mielestäni hyvin sitä, että koskaan ei voi tietää mitä elämä eteen tuo – ja hyvä niin, sillä ilman sattumuksia tämäkin tarina olisi jäänyt kertomatta.