Synnytyskertomus osa 1

Pieni tyttäremme syntyi tähän maailmaan torstaina 25.7.2019 klo 11.51 3396 gramman painoisena ja 49 senttimetn pituisena. Nyt kun synnytyksestä on kulunut reilu viikko, ajattelin jakaa synnytyskokemukseni, joka ei todellakaan mennyt oppikirjojen mukaan.

Tällä hetkellä istuminen, seisominen ja kävely sattuvat, ja olen edelleen tarkkailussa huonojen veriarvojen vuoksi. Mutta mikä tärkeintä, vauvalla ei ole ollut missään vaiheessa mitään hätää. Toivottavasti oma vointini palaisi mahdollisimman pian raiteilleen, jotta pystyisin nauttimaan jäljellä olevasta kesästä ja uudesta perhe-elämästä täysin rinnoin.

Koska tarinasta tulisi muuten kilometrin mittainen, jaan sen kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä osassa kerron itse synnytyksestä, seuraavassa postauksessa sitten siitä seuranneista vauhdikkaista hetkistä aina HELLP-diagnoosista kotiinpääsyyn saakka.

Varoitus: Kyllä, sisältää yksityiskohtia, jotka voivat järkyttää herkimpiä. (Lue: miehiä)

Ne kamalat ja kamalammat supistukset

Etukäteen en osannut pelätä synnytystä – ovathan kaikki ihmiset tähän maailmaan jollain keinolla saapuneet. Tämä oli ehkä ihan hyvä, sillä jos olisin tiennyt millaista tuskaa synnytys todellisuudessa on, en tiedä olisinko ollut siihen valmis.

Pitkäksi venähtänyt synnytys alkoi ilmoitella itsestään lasketun ajan aamulla lapsiveden tihkumisena ja lopulta lorahtamisena suihkuun aamukuudelta. Iltapäivällä lähdimme ajamaan kohti Naistenklinikkaa toiveikkaana siitä, että alati kovenevat ja tihenevät supistukset tekisivät tehtävänsä. Naistenklinikalla meidät otti vastaan nuori kätilö, joka käyrille laiton jälkeen totesi supistukset säännöllisiksi, mutta kohdunsuun tilanteen tarkistettuaan hän lähetti meidät kotiin ”pariksi tunniksi” – avautumista ei ollut tapahtunut lainkaan.

Kotimatka ja siellä vietetty puolitoistatuntinen olivat tuskaa. Jalat eivät kantaneet ja itkin kivusta, jollaista en ollut koskaan kokenut. Supistukset tihenivät kolmeen minuuttiin ja olin täysin varma, että pian alkaisi tapahtua. Vaikka Naistenklinikalla ei puhelimessa suhtauduttu kovin suotuisasti paluuseemme, tästä huolimatta lähdimme ajamaan takaisin sairaalalle.

Perillä sama kätilö tarkasti tilanteen eikä vieläkään löytänyt kohdunsuuta – eikä näin ollen myöskään kuulemma voinut antaa lääkettä kasvaviin kipuihin. Hetken huoneessa kärvisteltyäni paikalle saapui uusi, juuri vuoroon tullut kätilö, joka epäili nuoren kätilön tehneen arviointivirheen – olin kuin olinkin auki 3 cm. Minut kärrättiin pyörätuolikyydillä synnytyssaliin, jossa pääsin hengittelemään ilokaasua. Rempseä kätilö kehotti myös tulevaa isää hengittelemän ilokaasua, ei siitä ainakaan haittaakaan olisi.

Ilokaasu vei hetkessä ”kännitilaan”ja muistan hengitelleeni kaasua sen verran, että taju oli välillä vähällä lähteä.  Illan ja yön edetessä tuska kävi sen verran sietämättömäksi, että anestesialääkäri kutsuttiin paikalle epiduraalikatetrin laittoon. Selkäytimeen laitetut aineet veivät euforiseen tilaan ja pystyin torkahtamaan hetkeksi. Tässä vaiheessa ensimmäisistä vesien lorahteluista oli kulunut noin 20 tuntia.

Vaikka sain kaikenmaailman lääkkeitä ja puudutteita, kivut olivat silti järkyttävät. Suuri hatunnosto niille, jotka pystyvät suoriutumaan tästä täysin luomuna, sillä hyvä kun selvisin tästä itse täyden lääkearsenaalinkaan kera.

Ponnistusvaihe, episiotomia ja imukuppiavusteinen synnytys

Yön edetessä aloin tuntea ponnistamisen tarvetta, mutta kätilö totesi minun olevan liian väsynyt ponnistusvaiheeseen, eikä tässä vaiheessa lapsen syntymä ollut hänen mukaansa enää tunnista kiinni. Lisäepiduraalin ansiosta sain levähtää hetken ennen varsinaista työosuutta, joka näin jälkeenpäin ajateltuna oli kyllä melko eläimellistä toimintaa.

Pyrin saamaan lasta alaspäin ponnistamalla seisoma-asennossa ja jumppapallon päällä keinumalla. Noin tunnin kestänyt ponnistusvaihe on hieman hämärän peitossa. Muistan järkyttävän kivun, jalkatuet ja sen, kuinka mahaani painettiin alaspäin. Muistan, kuinka paikalle hälytettiin aina vain lisää henkilökuntaa.  Jossain vaiheessa reilu määrä lapsivettä lensi kätilön päälle. Lapsivesi oli muuttunut väriltään vihreäksi ja tilannetta haluttiin alkaa jouduttaa; lapsi oli saatava pian ulos. Koska synnytys oli kestänyt sen verran pitkään, kohtu ei jaksanut enää supistella, vaan oli turvauduttava muihin vaihtoehtoihin. 

Muistan sanat välilihan leikkaus, imukuppi ja lapsen vetäytyminen takaisin. Tämän hetken muisteleminen saa edelleenkin ihon kananlihalle. Vaikka ennen synnytystä ajattelin, että minähän en tule huutamaan synnytyksessä, imukupin asettaminen sai huutamaan kuin elokuvissa. 

Jossain vaiheessa vilkaisin alas ja huomasin lapsen pään syntyneen. Enää oli vuorossa vartalo ja hän oli siinä; täydellinen yhdeksän pisteen tyttö. Lapsi itki ja hänet nostettiin rinnalleni, jonka jälkeen pienokaisen keuhkoista alettiin imeä lapsivettä. Olo oli melko epätodellinen, eikä siinä hetkessä todellakaan pystynyt käsittämään, että kyseessä oli se sama tyyppi, joka oli potkinut kantapäillään kylkiluitani viime kuukausien aikana.

Leikkaussaliin, heti!

Samaan aikaan kun ihmettelimme juuri maailmaan saapunutta lastamme, repemiä kasaan kursinut kätilö joutui soittamaan jälleen lisäapua paikalle – sisältäni pulppusi verta eivätkä tikkaukset auttaneet. Myös kohtuun oli jäänyt istukan palasia, joten täytyi siirtyä kiireellisesti leikkaussaliin.

Lapsi nostettiin sylistäni ja minut siirrettiin toiseen sänkyyn ja lähdettiin kuljettamaan kohti leikkaussalia. Leikkaussalissa minut päätettiin puuduttaa nukuttamisen sijaan ja pystyin tarkkailemaan, kuinka kymmenet ihmiset häärivät ympärilläni. Menetettyä verta 1900 millilitraa. Pian ylävartaloni alkoi tärisemään hallitsemattomasti ja niskani hakkasi sänkyä. Oksensin. Pysyttelin hereillä olon ja unen välimaastossa.

Heräämössä vartalooni lyötiin kiinni kaikki mahdolliset letkut, tipat ja anturit, ja kanyyleistä elimistööni tippui niin jääplasmaa kuin nesteitä. Paikalle saapunut lääkärilauma totesi tilanteeni äärimmäisen vakavaksi: munuais- ja maksa-arvot olivat romahtaneet ja muutkin labratulokset olivat sekaisin. Väläyteltiin jopa mahdollisuutta siihen, että joutuisin dialyysikoneeseen.

Tästä alkoi pitkäksi venähtänyt sairaalareissu, josta kerron lisää myöhemmin. 

Itse synnytyksestä päällimmäisenä mieleen jäivät todella ammattitaitoiset kätilöt, jotka jaksoivat tsempata ja pitivät ajantasalla kaikesta tapahtuvasta, vaikka viestin perillemenosta ei aina ollutkaan takuita. Synnytyksen pitkän keston vuoksi jäin kuitenkin pohtimaan, olisiko synnytystä voinut jollain keinoin nopeuttaa, jotta imukuppiin ja episiotomiaan ei olisi tarvinnut turvautua.