Synnytyskertomus osa 2

Edellisessä postauksessa kerroin pitkäksi venähtäneestä synnytyksestä ja nyt aion kertoa pitkäksi venähtäneestä sairaalareissusta. Ennen synnytystä oletin, että viettäisimme sairaalassa kaksi yötä, mutta meidän reissumme venähti lopulta lähes viikon mittaiseksi oman huonon kuntoni vuoksi. Tämä reissu todisti hyvin taas sen tosiasian, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, eikä asioiden kulkuun voi itse läheskään aina vaikuttaa.

Heräämö

Heräämöön päästyäni suuren huoleni oli se, oliko Joonalle kerrottu missä oikein olin ja oliko vauvalla kaikki hyvin. Ensimmäiset kuusi tuntia elin epätietoisuudessa; verta otettiin suonistani samaa tahtia kuin sitä tiputettiin sisään, hoitajat lupailivat osastolle pääsyä ja lääkärit pelottelivat jopa viikon kestävällä tehohoidolla. Mikään ei ollut varmaa – paitsi se, että lähes joka ikisessä suonessani roikkui letkuja ja kanyyleita.

Iltakymmeneltä sain vihdoin tietää sen verran että jäisin heräämöön yöksi, ja koska miehille ei Naistenklinikalla helposti sänkyä suoda, Joona lähetettiin kotiin yöksi ja vauva vietiin yöksi kansliaan. KANSLIAAN! Se, että ”OT” joutui viettämään ensimmäisen yönsä kansliassa, riipaisi kyllä pahemman kerran.

Seuraavana aamuna kokeita alettiin ottaa lisää ja lisää aamukuudesta lähtien. Lääkäreitä ravasi luonani ja ei, ei todellakaan kannattaisi unelmoida osastolle pääsystä. Veriplasma ei tehonnut toivotulla tavalla, veriarvot olivat edelleen todella sekaisin ja verenpaine hipoi pilviä. Innokkaat lääkärit epäilivät minun sairastavan todella harvinaista munuaissairautta ja olivat silmin nähden innoissaan erikoisesta tapauksesta. (Itse en ollut asiasta yhtä innoissani.)

Joona sai vierailla lyhyitä pätkiä vauvan kanssa luonani, mutta jotenkin vauva ei tuntunut yhtään omalta; aivan kuin joku olisi tuonut nuken luokseni puoleksi tunniksi ja lähtenyt sen jälkeen pois. Ymmärrän nyt todella hyvin, minkä vuoksi lapsi nostetaan äidin rinnalle ensimmäisiksi tunneiksi. Myös tämä asia kirpaisi hieman siinä sairaalasängyssä maatessani; menetin lapseni ensimmäiset tunnit ja päivät.

Heräämön gourmet-sapuskat

Paluu synnytyssaliin

Kahden heräämössä vietetyn yön jälkeen heräämöön tarvittiin lisää tilaa, mutta minua ei voinut siirtää vielä osastolle. Ratkaisuksi tähän tarjottiin synnytyssalia. En vieläkään täysin ymmärrä miten tähän päädyttiin, mutta jouduin viettämään yön synnytyssalissa, eli paikassa, jossa olin juuri kokenut elämäni kivuliaimmat tunnit. Ahdistusta lisäsi huoneen iso koko, muista huoneista kantautuvat äänet, monitorit ja se, että jouduin taas viettämään yöni yksin. Oli muuten yksi elämäni pisimmistä öistä.

Aamulla olin täysin vakuuttunut siitä, että toista yötä en siinä painajaismaisessa paikassa enää viettäisi! Olotilaani ei mitenkään kohottanut aamuhoitajan lausahdus siitä, että ”varaudu sitten siihen, että joudut viettämään täällä toisenkin yön”. Oli lähellä, että en purskahtanut saman tien epätoivoiseen itkuun.

Onneksi juuri lääkärilauman astuessa ovesta sisään olin napannut vauvan kainaloon ja istuin tuolilla sairaalasängyssä makaamisen sijaan. Silmin nähden hyvä kuntoni sai lääkärit pyörtämään päätöksensä ja pääsin vihdoin osastolle ja samaan huoneeseen vauvan kanssa. Olin niin iloinen!

Kiinni normaaliin elämään

Monelle osasto 52:lle päätyminen voisi olla kova paikka, mutta minulle se oli sillä hetkellä parasta mitä toivoa saattaa. Sain pissakatetrin pois, eli sain käydä itse vessassa, kävellä käytäviä mieleni mukaan ja ruokkia liian isoon sairaalapukuun puettua pikkuista. Sain käydä syömässä ruokasalissa ja haistelemassa ulkoilmaa terassilla. Pian tämän euforian lievennettyä aloin tietysti haaveilla kotiin pääsystä. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostui selässäni neljättä päivää oleva epiduraalikatetri, jota lääkärit eivä vieläkään uskaltaneet poistaa poikkeavien hyytysmistekijä-arvojen vuoksi. Epätoivon paistaessa silmistäni sain anottua lääkäriltä luvan yön yli kestävään kotilomaan. 

Vauva kotiutettiin kyseisenä maanantai-iltana, mutta itse joutuisin palaamaan vielä Naistenklinikalle verikokeisiin. Tiistaina vietin sairaalassa kuusi tuntia odotellen verikokeiden tuloksia ja pääsyä ylävatsan ultraan. Vihdoin se kuitenkin tapahtui; sain kotiutumispaperit! Lääkärin mukaan he eivät olisi halunneet päästää minua pois edelleen poikkeavien veriarvojen vuoksi, mutta ei minua kuulemma voinut sielläkään loputtomiin pitää. Täysin normaaliin perhe-elämään en kuitenkaan vieläkään päässyt käsiksi, sillä seuraavana aamuna odotti jälleen joukko verikokeita ja apteekista lähti mukaan kasa lääkkeitä.

Nyt kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen joudun käymään labroissa enää noin kahden viikon.

Tällä hetkellä tilanne on se, veriarvoni ovat normalisoituneet ja hemoglobiinikin kivunnut pohjamudista jo yli sataan. Edistystä on siis tapahtunut! 

Mistä oli siis kyse? Kotiutumispapereissani syyksi poikkeavaan tilaani epäillään melko harvinaista HELLP-raskausmyrkytystä. Duodecim-sivuston mukaan kyseessä on raskausajan vaikea mikroverenkierron häiriö. Oireyhtymään liittyy äidin suurentunut sairastuvuus ja kuolleisuus. Tyypillisiä komplikaatioita ovat hyytymishäiriö, äkillinen hengitysvajaus, munuaisten äkillinen vajaatoiminta, infektiot, keskushermosto-oireet, maksan vajaatoiminta tai verenvuoto sekä istukan ennenaikainen irtoaminen. 

Jotenkin koomista tässä on se, että kyseisessä oireyhtymässä epiduraalikatetri ja alatiesynnytys ovat ehdottomia ei:tä. Vielä en ole saanut selkeää selitystä sille, olisiko tila pitänyt huomata jo ennen synnytystä vai puhkesiko se todella vasta synnytyksen jälkeen. Vastausta tähän ei taida tietää kukaan. Erikoista tässä on myös se, että itse tunsin oloni melko hyväksi, tai no niin hyväksi kuin ihminen voi olonsa pitkäksi venyneessä synnytyksessä tuntea, koko ajan. Kipulääkettä en joutunut syömään lainkaan sen jälkeen kun lapsi saatiin ulos, enkä myöskään kärsinyt oireyhtymällä tyypillisistä näköhäiriöistä, joista lääkärit kävivät minua tasaisin väliajoin kyselemässä. Lihasvärinä oli oikeastaan ainoa oireyhtymään liittyvä oire, josta omasta mielestäni kärsin. 

Mutta kuten lääkärit sanoivat, ”jos anestesialääkäri ei olisi osannut ennakoida tilaani, tilanne voisi olla nyt täysin eri”. Eli kiitokset lääkärille, joka pumppasi minuun hyytymistekijöitä enkä vuotanut kuiviin. Kiitos myös kaikille ihanille hoitajille, teette upeaa työtä! 

Synnytys oli pitkä ja rankka, eikä matka asian suhteen ole vieläkään täysin päättynyt. Edessä on vielä ainakin kahdet verikokeet ja episiotomia tikkien parantelua, mutta kaikki kivut jaksaa paremmin, kun vastapainona saa pestä kakkavaippoja ja ihmetellä pienen lapsen maailmaa. Vaikka pahin on nyt takana päin, täytyy kyllä todeta, että en ihan heti ole lähtemässä projektiin uudemman kerran.