Lapsi ei tykkää, äiti ei tykkää – onko vauvaharrastuksissa mitään järkeä?

Helsingin Sanomien artikkelissa Satu Lindholm kirjoitti loistavasti siitä, kuinka vauva-ajan haastavimmaksi asiaksi osoittautui vähäisten yöunien ja vaipanvaihtojen sijaan tylsyyden sietäminen. Sen hyväksyminen, että päivät toistavat monesti itseään ja kaikki kalenterimerkinnät pyyhkiytyvät yhtäkkiä pois jättäen tilalle hitaasti matelevia päiviä ja viikkoja, joiden seassa kauppareissu tuntuu lähes etelänmatkalta.

Tämä artikkeli kiteytti loistavuudessaan lähes kaiken, mitä olen viimeisen vuoden aikana kokenut. Näin syksyn tullen artikkelista pomppasi esiin yksi seikka, joka jakaa mielipiteeni melko hyvin kahtia, ja tämä asia on harrastukset. Tarkemmin sanottuna lapsen harrastukset.

Koska ei ole muutakaan tekemistä

Pitkän kevättauon ja kesän jälkeen odotin innolla syksyn harrastusten alkua, ja suurella innolla ilmoittauduin niin muskariin, perhejoogaan kuin taaperoille suunnatulle temppuilukurssille.

Näin yhden viikon jälkeen odotan innolla enää lähinnä joulua, jotta nämä harrastukset loppuisivat. Olin jo ehtinyt unohtaa millaista on yrittää saada lapsi kiinnostumaan edes vähän kaverin silmien kaivelun sijaan musisoinnista, tai yrittää keskittyä jumppaliikkeisiin, kun vilkas taaperosi yrittää karata tylsyyttä pakoon aidan ali. Eli lasta ei kiinnosta, vanhempaa ei kiinnosta, eikä aina ohjaajaakaan tunnu kiinnostavan.

Näin syksyn alussa sitä alkaa väkisinkin taas kerran pohtia, onko näissä harrastuksissa mitään järkeä.

”Surullisinta on, että -, jatkan silti tunnilla käymistä, koska minulla ei kerta kaikkiaan ole muutakaan tekemistä.” Satu Lindholm

Ja kuten Lindholm artikkelissa totesi, tulen hyvin suurella todennäköisyydellä raahautumaan näihin harrastuksiin viikko toisensa jälkeen, koska ne ovat ainoat kalenteriini merkatut menot. Päivien täyttämisen lisäksi yksi suurimmista syistä harrastusten jatkamiseen on kuitenkin sosiaalisuus; nämä kerhot ovat tällä hetkellä lähes ainoa väyläni sosiaalisiin kanssakäymisiin jos pikakassalle puhumista ei lasketa.

1-vuotias = väliinputoaja

Harrastusmahdollisuuksia on ainakin pääkaupunkiseudulla lukuisia, mutta hyvin harva tarjoaa ainakaan vähän päälle yksivuotiaille lapsille mukavia harrastuksia. Vauvatunnit, joissa lasten odotetaan makaavan paikallaan matolla, ovat historiaa, mutta vielä ovat kaukana sirkukset, voimistelut ja muut kehonhallintaa ja keskittymistä vaativat tunnit. Tälle väliinputoaja-iälle on tarjolla sitten jotain siitä välistä, eli joko liian hitaita tai sitten liian paljon aivokapasiteettia vaativia juttuja, joista kukaan ei selviä voittajana. Lopputuloksena on lähes aina itku, parku ja kitinä.

Vaikka erilaisten harrastusten avulla sitä haluaakin tarjota lapselle elämyksiä ja kokemuksia, ainakin meillä yksivuotias nauttii eniten ihan tavallisista jutuista. Kaupassa käymisestä ja kärryissä istumisesta. Keinumisesta ja maan kaivamisesta. Palikoilla rakentamisesta ja kaappien tyhjentämisestä. Vaikka nämä ns. vauvaharrastukset tuskin katoavat elämästämme vielä tämän syksyn aikana, ajattelin tästä lähin keskittyä niihin asioihin, jotka tuntuvat sekä lapsesta että vanhemmasta mukavalta. Maailma ei kaadu, jos aamulla näyttää siltä, että tänään mennään muskarin sijaan puistoon keinumaan.

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s